Otsikko kertoo kaiken tämän hetkisestä maailmastani. Mamma (ja minä siinä sivussa) muuttaa! Kuulemma täytyy saada itsenäistyä jälleen ja muutenkin saada omaa tilaa ja rauhaa... Mä en oikein ymmärrä, mikä kiire sillä on päästä äitinsä luota pois, kyllä mä ainakin tykkään olla emän kainalossa ja voisin asua sen kanssa saman katon alla vaikka ikuisesti. Mutta, kyllä mä ihan innolla muutan mamman kanssa, se on kuitenkin se jonka hyppysistä ruokakippo ilmestyy nenän eteen säännöllisin väliajoin. :) Ja onhan se muutenkin tosi ihana, uskoisin että me viihdytään kahdestaan. Mamma ainakin lupailee paljon pitkiä lenkkejä, paljon pusuttelua ja henuhenuttelua ja lisäksi se sanoo, että meidän omassa kodissa mä olen ykköskoira ja saan vahtia omaa reviiriä (sallituissa rajoissa), ja ettei kukaan koira mene siellä mun edelle koska se on MUN koti. Kuulostaa hyvältä, nyt emä menee aina mun edelle joka asiassa...
Vähän haikeaa on silti jättää koti taakseen, jossa on asunut muutamien tuntien ikäisestä lähtien. En tiedä, millaista on asua kerrostalossa... Ainakin siellä kuulemma
täytyy olla hiljaa. En tiedä, pystynkö siihen, mutta yritän ainakin opetella tavoille mamman mieliksi. Pääsen tänään tutustumaan ekaa kertaa uuteen kotiin ja ensi viikolla mumma sitten vie minut mamman luo.. Huu, miten aivan vattassa kihelmöi, elämä on jännää!
